Suomalaisen sarjakuvapienkustantamisen ja kaiken marginaalissa toimivan sarjakuvapuuhailun olennainen piirre on heikosta menestyksestä ruikuttaminen ja marttyyrin viitan kantaminen. Olen alavireisestä mielenlaadustani huolimatta pyrkinyt välttämään vuodatusta blogeissani ja keskustelupalstoilla, mutta nyt on kirjoitettava seuraavat ajatukset tuoreeltaan, laitettava ne nettiin, etteivät pääse unohtumaan. Tämä on ensisijaisesti muistiomerkintä itselleni.
Perustin yrityksen kaksi ja puoli vuotta sitten koska kyllästyin Heinolan työvoimatoimiston virkailijan päivittäisiin puhelinsoittoihin ja yrityksiin tehdä kuvitustyöllä eläminen mahdollisimman hankalaksi. Missään vaiheessa en ole elätellyt illuusiota siitä että päätyisin touhuillani suomalaisen sarjakuvan hyvätuloisimpien joukkoon, mutta en ole kuitenkaan halunnut tinkiä siitä ettei vaimoni tarvitse elättää minua kun testaan onko Suomessa mahdollista elättää itsensä tekemällä kokopäiväisesti töitä sellaisen sarjakuvan parissa joka ei ole halpaviihdettä ja lukijan turrutusta.
Ilmeisesti ei ole, sillä nyt on viimein koittanut hetki jona olen kuluttanut yritystoimintaani kaikki säästöni, kaikki saamani apurahat, äitini jättämän pienen perinnön sekä myynyt lähes kaiken omistamani tavaran, jolla on jotain jälleenmyyntiarvoa. Kehityksen seuraava vaihe on joko se että on lopetettava ja ryhdyttävä tekemään jotain ihan muuta tai annettava vaimon hoitaa kaikki kotitaloutemme kulut kuten asuntolainanlyhennykset. Vaikka teenkin työtä joka on itselleni etupäässä mielekästä, tuntuu jotenkin tyhmältä raataa täyspäiväisesti jos siitä ei ole mitään taloudellista hyötyä. Läheisessä puistossa nukkuvilla puliukoillakin on moninkertaiset kuukausitulot itseeni verratessa.
En oikein enää jaksa.
Ei kuitenkaan ole mieltä laittaa lappua luukulle nyt kun olen sijoittanut kirjakauppani lattiaan, uusiin hyllyihin ja ennenkaikkea kirjavalikoimaan tuhansia euroja (sinne meni perintö!) ja kun vuodenvaihteessa on avautumassa muutamia mahdollisuuksia, joista on parempi olla etukäteen kertomatta. Talouden uhkakuvista huolimatta tässä voi vielä koittaa piankin päivä jona yritystoiminta muuttuu kannattavaksi. Tuo edellinen lause on kuitenkin eräänlainen optimismiin taipuvaisen itselleen asettama ansa. Kuinka tukalaan tilanteeseen on itsensä järjestettävä että ymmärtää lopettaa ja ryhtyä tekemään jotain muuta?
Siksipä olen päättänyt että tasan puoli vuotta vielä katsellaan ja kokeillaan ja jos tilanne ei ole siihen mennessä muuttunut lienee järkevintä mennä läheiseen puistoon puliukkojen seuraksi ja nousta täten yhtä pykälää korkeampaan kuukausituloluokkaan. Puolen vuoden kuluttua on sopivasti yritysrekisteriin ilmoittautumisen kolmivuotispäivä (muistaakseni).
Eli: 16.5.2009
Eräs huomio vielä: Tämä ei ole missään nimessä avunhuuto. En toivo että tämän blogin lukijat ryhtyvät tukemismielessä tilaamaan kirjoja tai asioimaan kirjakaupassa, koska siitä seuraa hetkellinen taloudellinen vääristymä joka ainoastaan venyttää kitumisvaihetta. Parempi kertarutina kuin ainainen kitinä.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment