Arvostelu: Kuti numero 3

Jotain myönteistä: Se on ilmainen. Kuti on noudettavissa veloituksetta Helsingistä, Tampereelta, Turusta ja Lahdesta. Lisää myönteistä: Kuti on nelivärijulkaisu joka julkaisee etupäässä kotimaisia, käsityönä väkerrettyjä sarjakuvia joista välittyy tekemisen riemu. Paljon muuta lehdestä ei sitten välitykään sillä lukijaystävällisyyden puuttuminen tyystin ei ole ollut artisteille esteenä jatkaa jo kolmatta numeroa lapsuudesta tuttuilla värikynillä sottaamista ja yhä uudelleen täyttää tabloid-lehti vaikeaselkoisella henkisellä onanismilla.

Mitä on taide? Taide on mikä tahansa produktio josta ei ole käytännön hyötyä ja jonka valmistamiseen ei kuka tahansa pysty. Sama määritelmä pätee kaikkeen massatuotettuun ajanvietteeseen ja moni teos on vaihtelevassa suhteessa sekoitus sekä taidetta että viihdettä, joiden olennaisin ero on siinä, missä määrin vastaanottavan yleisön halut ovat olleet muovaamassa lopputulosta. Vaikka kuinka haluaisi pyristellä sarjakuvan viihteellistä enemmistöä vastaan haistattamalla pitkät lukijan odotuksille, on myös taidesarjakuvan lukijalle annettava lupaus täyttymyksestä, lupaus palkitsevasta tunteesta jonka viestin välittyminen saa aikaan. Minä ymmärrän, minä ymmärrän, huudahtaa lukija koottuaan palapelin ja tulkittuaan symbolit. Mutta Kuti ei lupaa mitään. Lehden sekava valikoima sarjoja ei houkuttele ponnistelemaan.

Taiteen pyrkimys on pelkistää monimutkaiset aiheet (kuten ihmiselon kurjuus) ymmärrettäviksi, helpommin hallittaviksi kokonaisuuksiksi eikä päin vastoin kuten niin usein tuntuu olevan suomalaisilla, toinen jalka kuvataiteen haudassa sekoilevilla sarjakuvatekijöillä. Sisällön katoaminen tekijän ja kokijan välisiin kommunikaatiovaikeuksiin ei ole muuta kuin ammattitaidon puuttumista. Ja joku vielä ilkeää kysyä ääneen, miksei sarjakuvaa oteta vakavasti.

Kutia on toistuvasti verrattu amerikkalaiseen Paper Radiin ja ajoittain myös Kramer's ergotiin, jotka syyllistyvät usein samaan, tarpeettomaan vaikeaselkoisuuteen. Mainittujen amerikkalaisten keskuudessa on kuitenkin muutamia vallattomia taiteilijoita kuten Brian Chippendale ja Mat Brinkman, jotka ovat kokeilullisuuden hurmoksessakin ymmärtäneet että parhaat sarjakuvat syntyvät taidetta ja viihdettä sopivassa suhteessa yhdistäen. Vastaavalla tavalla valaistunut on Kuti-lehden Aapo Rapi, jonka mainioiden tarinoiden takia lehti kannattaa napata baarin nurkasta tai kirjakaupasta mukaan ja tutustua lähemmin.

Kaikesta marinasta huolimatta, en soisi Kutin lakkaavan ilmestymästä vaikka moista kohtaloa olen männä vuosina toivonut lähes kaikille painotuotteille ja paljon vähäisemmin perustein. Toivon nimittäin että lopulta ilmestyy numero jossa sekä tekijöiden halu hassutella että lukijan nöyrät toiveet tarinallisemmista sarjakuvista yhdistyvät vähemmän migreenikohtausta edeltäviä näköhäiriöitä muistuttavana ilmaisena painotuotteena.

Kuti kuti